Kun viimeksi kirjoitin, että tunnen symbatiaa huoria kohtaan koska voihan siitä ottaa maksunkin kun ei tunnu missään kun se lapsuus loppui viisi vuotiaana, toinen asia on alkoholi. Voihan sitä juoda itsensä känniin joka viikko pari kolme kertaa, kun ei mikään tunnu miltään ja lääkkeet ja viina turruttaa jotenkin joksikin aikaa. Juoda tosiaan känniin, yksi litran pullo kirkasta ja kolme litraa valkkaria lantringis. Kuinkahan kauan tätä elämää jaksaa, olen sitä jo jaksanut usean vuoden. Välillä  oli ne uskon vuodet... ja eläminen lasten elämää...

Olen 59 vuotias työkyvyttömyyseläkkeellä oleva, työssä käyvä nainen. Kun olin lapsi, siis aloitetaan alusta, minua käytettiin hyväksi monet kerrat. Ehkä joskus pysyn kertomaan yksityiskohtia niistä. Ajatelkaa ihmiset aikaa on kulunut 50 vuotta ja vielä ei pysty siisä puhumaan. Kun lapsuus loppuu alle kymmenen vuotiaana ja alkaa aikuisuus; alkaa laihduttaa, että kelpaisi jollekin. Minä en syö ja jos syön oksennan sen marjapensaiden juurelle. Kukaan ei välitä, ei yhtään kukaan. Äiti ei ota syliin, hän vain puuhaa lehmien kanssa ja isällä on omat ryyppyreissut, vaikka ainut joka joskus otti syliin oli isä. Silloin ei tiedetty syömishäiriöistä, ei ainakaan meidän kylällä,  maalla missä asuin. Elettiin 60-lukua ja eipä se sota kaukana ollut takanapäin. Isä, sotainvaliidi, jonka vammat olivat muutakin kuin fyysisiä. Siihen piti ottaa pitkää putkea viinaa ja olla sitten väkivaltainenkin. Kun lehmän parressa nukuttiin minua niin oksetti niin oksetti mutta en voinut oksentaa kun en ollut mitään syönyt.

Tästä alkaa kertomukseni, jatkankohan tätä, olisiko tästä jollekin kaltaiselleni apua tai lohtua?